Artikkeleita Arhipasta

Vienan runoruhtinaaksi mainittu Arhippa Perttunen on Kalevalan sisältöön suurimmin vaikuttanut runonlaulaja. Klassisessa kuvauksessaan Arhipasta Elias Lönnrot toteaa hänen merkityksestään: "Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätöksestäni käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan."

Runonkerääjistä J. F. Cajan (1836) ja M. A. Castrén (1839) ehtivät vielä tavata Arhipan ennen hänen tuonilmaisiin siirtymistään, joka tapahtui Arkangelin aluearkistosta löytyneen kirkonkirjan mukaan 7. joulukuuta 1841. Saman dokumentin mukaan hän oli tuolloin 79-vuotias ja hautaan hänet siunasi joulukuun 9. päivänä venäläinen pappi Georgi Andrejev apunaan suntio Vasili Vtoryi. Tämä kirkonkirja on ainoa, jossa on tieto Arhipan iästä, vaikka hänen nimensä on eri yhteyksissä, mm. kummina, mainittu yhteensä 20 kertaa.

Sen sijaan myös Arkangelin arkistossa säilytettävissä henkikirjoissa, joiden perusteella Venäjällä suoritettiin verotus, Arhipan ikä on mainittu useaan kertaan. Syntymävuotta niissäkään ei ole, vaan pelkästään merkintä, kuinka vanha hän on ollut väestönlaskuvuosina. Se taas vaihtelee niin, että niiden perusteella hän olisi syntynyt vuosien 1868 - 1871 välisenä aikana. Kun ikää arvioidaan henkikirjoitusten perusteella, on syytä muistaa, että verotus tsaarin ajan Venäjällä suoritettiin kultakin vuodelta perheen miespuolisten jäsenten lukumäärän mukaan. Toisin sanoen oli edullista ilmoittaa poikalapset nuoremmiksi kuin he olivat, jotta vältyttäisiin isommilta veroilta - ja myös sotaväkeenottomahdollisuutta siirrettiin myöhemmäksi. Väestönlasku suoritettiin harvakseltaan ja verot perittiin jälkikäteen. Juuri näistä syistä poikien iän väärinilmoittaminen oli aika tavallista. Tämä myös selittää, miksi iät eivät täsmää eri henkikirjoituksissa. Vuosien päästä ei muistettu, mikä iäksi oli ilmoitettu edellisellä kerralla.

Papille ei ole ollut syytä valehdella ikää, varsinkin, kun tämä oli tullut suorittamaan viimeistä palvelusta. Hautaustodistuksen mukaan Arhipan syntymävuosi olisi siis 1762 eikä 1769, joka Karjalassa on "julistettu" Arhipan "viralliseksi" syntymäajaksi.

Elias Lönnrothan ilmoitti Arhipan iäksi 80 vuotta, mutta jos syntymävuosi olisi 1769, hän olisi ollut heidän tavatessaan vasta 65-vuotias. Sen sijaan, jos syntymävuosi olisikin kirkonkirjojen mukainen 1762, hän Lönnrotin kohdatessaan olisi ollut 72-vuotias. Tämän kysyessä hänen ikäänsä, hän on voinut todeta olevansa kadeksannella kymmenennellä, mikä vieläkin Vienassa on vanhoilla ihmisillä tavallisempi tapa ilmaista ikää kuin sanoa vuoden tarkkuudella. Lönnrotille tuo tarkkuus on riittänyt ja hän on kirjannut Arhipan 80-vuotiaaksi.

Arhipan ikä ei hänen kohdallaan ole tärkeimpiä asioita. Aivan täsmällisen leposijankaan tietäminen ei olisi oleellista - vaikka epäilemättä hänen hautansa on yksi karjalaisen ja suomalaisen kulttuurin pyhimpiä paikkoja - koska Vienassa kylien kalmismaat sinällään ovat vaikuttavia muistomerkkejä, ellei häntä olisi haluttu kaivaa haudastaan muotokuvan tekemistä varten. Näin tehtiin kirjailija Jaakko Rugojevin aloitteesta, mutta nostettiinko mullan alta sittenkään oikea henkilö?

Ajatus Arhipan haudasta kaivamisesta syntyi jo 60-luvun lopulla, kun Karjalassa valmistauduttiin viettämään hänen 200-vuotisjuhliaan - siis oletetun syntymävuoden 1769 perusteella. Noihin aikoihin neuvostotiede oli kehittänyt menetelmän, jolla kallon perusteella voitiin rekonstruoida sellaisten kuolleiden henkilöiden ulkonäkö, joista ei ollut jäänyt minkäänlaisia aikalaiskuvia. Mm. Iivana Julmasta oli valmistettu tällainen muotokuva, ja se herätti siihen aikaan suurta huomiota.

Rugojevin toimesta otettiin yhteyttä Kansatieteellisen Instituutin johtajaan Gerasimoviin Moskovaan, ja hän lupautui suorittamaan tehtävän. Asia kuitenkin muista syistä raukesi. Haudan etsintään piti kuitenkin ryhtyä, sillä Karjalan Kirjailijaliitto oli valmistuttanut marmorilaatan asetettavaksi Arhipan viimeiselle leposijalle.

Latvajärven kylä oli likvidoitu 60-luvun alkupuoliskolla. Siellä ei ollut enää asukkaita. Arhipan hautaa ei ollut merkitty, toisin kuin hänen poikansa Miihkalin, jolle Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti hautapaaden 10 vuotta kuoleman jälkeen eli vuonna 1909. Jaakko Rugojev ryhtyi selvittämään Arhipan hautapaikkaa. Hän oli haastatellut vuonna 1959 runonlaulaja Tatjana Perttusta, joka oli kuollut 1964 84-vuotiaana. Tämä kertoi muistitietona Arhipan sanoneen: - Miun hauvalla elkyä pankua muuta kuin vesikivie. Rannasta kun otatta vesikivet ja panetta piällä. Ne ei laho.

Arhipan haudan Tatjana oli kertonut olevan "piäksekkäh" Miihkalin haudan kanssa ja polun kulkevan hautojen välistä: - Arhipan hauta tulou siitä muistomerkistä niemeh päin.

Samassa haastattelussa Tatjana Perttunen, joka itse kuuluu toiseen sukuhaaraan kuin Arhippa, mutta joka oli perinyt suvun laulut ollessaan lapsena Miihkalin hoidossa, oli kertonut toisen latvajärveläisen vanhan ukon, Ivaskon Iivanan, sanoneen saman toivomuksen kivien keräämisestä omaksi hautakummukseen jo ennen Arhippaa.

Haastattelutietojensa perusteella Jaakko Rugojev, joka itse ei tiettävästi koskaan käynyt Latvajärven Kalmosaaressa, vaikka kylläkin itse kylässä ainakin kesällä 1959, laati kartan Kalevalan piirin kulttuuriviranomaisille, jotta nämä osaisivat asettaa Arhipalle osoitetun marmorilaatan oikean haudan kohdalle.

Suunnitelmien mukaan piti Uhtualla vietetyn Arhipan 200-vuotisjuhlan yhteydessä järjestää Latvajärveen kulttuurivaltuuskunta osoittamaan kunnioitusta suurelle runotaatolle ja viemään marmorilaatta hänen haudalleen, mutta matka ei toteutunut. Tehtävä siirtyi piirin kulttuuriosaston määräämille ihmisille, joista ei ole tietoa. Kun Karjalan Kirjailijaliiton valtuuskunta, johon kuuluivat mm. Ortjo Stepanov, Elina Timonen, Reijo Takala ja Marat Tarasov, kävi 70-luvulla Latvajärven Kalmosaaressa, siellä oli Miihkalin hautamuistomerkin lähellä kivikumpu, jonka päällä marmorilaatta lepäsi. Siitä alkaen tuo kivikasa on kulkenut Arhipan hautana, mutta jos tarkastelee ennen 60-lukua otettuja valokuvia Latvajärven Kalmosaaresta, niin tuollaista muistomerkkiä ei ollut olemassa. Se lienee syntynyt silloin, kun laatanviejät eivät löytäneetkään Rugojevin piirustamasta paikasta kivikumpua, jolle heidän olisi pitänyt laatta laskea. Koska heille oli annettu tehtävä ja suorittamatta jättämisestä sen ajan oloissa olisi epäilemättä seurannut sanktioita, he ilmeisesti ratkaisivat ongelman rakentamalla "haudan" piirroksen mukaiselle paikalle. Kylässähän ei enää ollut asukkaita, ja se sijaitsi sitä paitsi rajavyöhykkeellä, jonne ei ilman lupia ollut kenelläkään pääsyä. Riski jäädä vilpistä kiinni oli heidän kannaltaan erittäin pieni.

Kun Vanhan Kalevalan 150-vuotisjuhlintaan alettiin valmistautua Karjalassa, Jaakko Rugojev nosti taas esille Arhipan muotokuvan tekemisen ja sai silloisen varakulttuuriministeri Toivo Haimin ajatuksensa taakse. Gerasimov oli jo kuollut, mutta hänen Leningradiin muuttanut oppilaansa Lebedinskaja lupautui työryhmänsä kanssa "muovaamaan" Arhipan.

Vuonna 1983 Toivo Haimin johtama ryhmä, johon kuului kolme tutkijaa Leningradin Kansatieteellisestä Instituutista sekä Kalevalan piirin kulttuuriosaston johtaja Vladimir Rettijev ja entinen Latvajärven asukas Iivana Perttunen eli Voaran Iivana, lähti Latvajärveen nostamaan Arhippaa haudastaan. Menomatkalla Jaakko Rugojev kutsui Haimin ja tutkijat Kosalmelle luokseen ja antoi ohjeet valokuvata tarkoin koko haudanavausprosessin, jotta runoruhtinaan jäännökset voitaisiin palauttaa toimenpiteiden jälkeen entisille sijoilleen. Niin luvattiin tehdä; olihan ryhmässä mukana valokuvaajakin.

Kuitenkaan mitään tietoja Arhipan haudan avaamisesta ei ole saatavissa. Haimi, Rettijev ja Voaran Iivana kuolivat tapahtumasta parin vuoden sisällä; "kun menivät tonkimaan niitä hautoja", arvioi Vienan viimeisiin tietäjiin kuulunut Näppy-Iivana. Kaikki "protokollat" ja valokuva-aineisto Arhipan ylösnostamisesta ovat salaperäisellä tavalla kadonneet niistä arkistoista, joissa niiden pitäisi olla, eikä mukanaolleisiin instituutin työntekijöihin ja valokuvaajaan ole yrityksistä huolimatta saatu yhteyttä. Sen sijaan luiden takaisinhautaamisen pöytäkirjat ovat tallella - kertomassa "kaiken olevan kunnossa".

Jos otetaan jälleen avuksi Latvajärven Kalmosaaressa otetut saatavissaolevat valokuvat, niistä voi havaita, että nykyään "Arhipan hauta" ei enää ole samassa paikassa kuin 70-luvun kuvissa. Se on siirtynyt pari metriä sivullepäin. Syynä saattaa olla se, ettei kivikummun alta löytynytkään kenenkään luita. Niinpä päätettiin ehkä kaivaa vierestä - ja sieltä löytyi luuranko. Tämä, kuka lienee hän ollutkaan, vietiin sitten "Arhippana" tutkimuksiin, ja hänestä tehtiin muotokuva, joita kaikkiaan on kolme kappaletta: yksi Uhtualla, yksi Petroskoissa ja yksi Syktyvkarissa.

Vaikka haudan avaustilanteen valokuvat ovat kadonneet, nostetusta luurangosta tai sen säilyneistä osista tutkimuslaitoksessa otetut tarkat valokuvat ovat tallella. Jos niitä vertaa perimätietona kulkeneisiin kuvauksiin Arhipasta, sekin vahvistaa arviota väärän miehen nostamisesta. Nimittäin luurangon pääkallolla on huonot hampaat, kun taas Tatjana Perttusen kertoman mukaan Arhipalla vielä ikämiehenäkin hampaat olivat erittäin hyvässä kunnossa. Hänen kerrotaan purreen puolen tuumaa paksun mäntypäreen poikki, mihin hänen kanssaan kilpailleet nuoret miehet eivät kyenneet.

Oli Leningradissa käynyt mies kuka hyvänsä, hänen luunsa olivat jäädä matkalle. Tutkimusten jälkeen ne palautettiin kyllä Petroskoihin, mutta siellä ne lojuivat laatikossa kotiseutumuseon varaston komerossa. Jaakko Rugojev kertoi "haukkuneensa" kolme kertaa Toivo Haimia palauttamaan "Arhipan" hautaan, mutta tämä ehti sinne itse ensin. Hänen seuraajansa varakulttuuriministerinä eli Viktor Poutanen hoiti luiden takaisinhautaamisen. Tämä tilaisuus tapahtui 13.7. 1987.

Jos muotokuvamies ei ole Arhippa Perttunen, niin missä sitten on hänen hautansa? Ilmeisesti hän on jonkin toisen kivikummun alla Latvajärven Kalmosaaressa, sillä Tatjana Perttusen kertomus Arhipan hautatoivomuksesta ei ole ainoa muistiinkirjattu - ja voi siis hyvin pitää paikkansa. Väinö Kaukonen kävi Latvajärvessä kesällä 1942 ja valokuvasi myös Kalmosaaressa. Juuri hänen valokuvansa Miihkalin haudasta osoittaa selkeimmin, ettei nykyistä tai 70-luvun kuvissa näkyvää "Arhipan" kivikasaa vielä tuolloin ollut. Sen sijaan Kaukosella on toinen kuva, johon hän on itse merkinnyt sen esittävän Arhipan hautaa. Jonkun paikallisen, ilmeisesti Iivana Perttusen, jonka hän valokuvasi samalla matkallaan ja joka ei ole Voaran Iivana, vaan häntä paljon vanhempi, on täytynyt osoittaa tai kertoa haudan paikan.

Tällä vuosikymmenellä Latvajärven Kalmosarressa on käynyt useita tutkimusretkikuntia - ja myös kalmistotutkijoita - mutta Väinö Kaukosen valokuvaama kivikumpu löytyi vasta syksyllä 1996. Sen löysivät Vienan runokylät -projektin toteuttajien Kuhmon Kulttuurikornitsan ja Arhippa Perttusen säätiön Karjalan Kulttuuriministeriön poikkitieteelliselle tutkimusryhmälle järjestämän matkan osanottajat Irina Makarova ja Iivana Lesonen. Syynä aikaisempaan löytämättömyyteen oli se, että Kaukosen kuvassa pienenä näkyvä aivan haudan kupeella seisova kuusi on kasvanut niin suureksi ja tuuheaksi, että sen maahan asti ulottuvat alaoksat peittävät kivet kokonaan. Vain oksia nostamalla kummun saa esille, eikä kukaan aikaisemmin huomannut kurkistaa kuusen "helmojen" alle.

Tuntomerkkien perusteella on varmaa, että kyseessä on nimenomaan sama kumpu, jonka Kaukonenkin on valokuvannut., mutta se ei kuitenkaan varmenna sitä Arhipan haudaksi. Kertoihan Tatjana Perttunen myös Ivaskon Iivanan saaneen itselleen vastaavan muistomerkin.

Jos taas vertaa löydetyn haudan paikkaa Tatjanan kertomukseen siitä, että Miihkalin ja Arhipan haudat olivat "piäksekkäh", niin tämä vaatimus täyttyy, vaikka hautojen etäisyys onkin n. 25 metriä. Hautojen välissä kulkee myös polku, ja jos Miihkalin haudalta katsoo kivikummulle päin, samassa suunnassa on viereisen Huhtisaaren niemi, jota Tatjana on voinut tarkoittaa kuvauksessaan, mutta erilaisia niemiä löytyy monesta muustakin suunnasta.

Se, että kivikumpu on saaren korkeimmalla kohdalla, voi merkitä merkkimiehen hautapaikkaa, mutta paikkahan on voitu varata jo ennen patriarkkana kohdellun Arhipan kuolemaa. Joka tapauksessa löytöpaikka kuuluu Perttusen suvun hauta-alueeseen Kalmosaaressa.

Monta kysymystä jää edelleen ilmaan, mutta jokseenkin varmaa on se, että väärä mies on joutunut kahdesti haudatuksi ja antanut piirteensä "Arhipan" muotokuvalle. Ehkä niin on hyvä, kunhan virhe yleisesti tunnustetaan, sillä olen samaa mieltä Kalevalaseuran puheenjohtajan Pekka Laaksosen usein käyttämästä toteamuksesta, että parhaat näköispatsaat on tehty sellaisista henkilöistä, joista ei ole ollut mitään kuvaa tallella. Arhipan kuvakin siis vielä odottaa tekijäänsä.

Sekin on ilahduttavaa, että Vienan runoruhtinas, jolle suomalainen kulttuuri on identiteetistään paljon velkaa, on saanut koko ajan levätä rauhassa tutussa Kalmosaaressaan, vaikkemme välttämättä tiedäkään hänen tarkkaa leposijaansa.

Artikkeli on julkaistu Kalevalaseuran vuosikirjassa 77-78 "Tuulen jäljillä", 1999, ja Carelia-aikakausjulkaisussa 12/1999.